Lähemmäs salaista paikkaa ihminen ei taida elämässään päästä kuin karpalosuolla. Soiden sijainnit kulkevat perimätietona perheissä, suvuissa ja ystävien kesken. Soilla on syytä puhua kuiskaten ja pukeutua siten, että ei erotu mättäästä tai kelopuusta. Joskus taitaa käydä niin, että suotiedon haltija vie aarrettaan varjellessaan tietonsa mukanaan hautaan.
Suolla aistit avautuvat. Tuoksu on tiivis ja sulkeutunut, vähän multava. Suoheinä on jo haalistunut vaaleaksi. Sammalmättäät ovat vihreän ja punertavan kirjavia. Maisema on hiljainen. Suo erottuu ympäröivästä metsästä vaaleana, tyynenä, ikiaikaisena. Tulee lohdullinen olo.
Liikkuminen vaatii keskittymistä. Saappaat uppoavat vaivihkaa syvemmälle. Kun yritän ottaa askeleen, en pääsekään liikkeelle. Kovalla ponnistuksella saan jalkani irti, mutta suo luovuttaa sen vastahakoisesti, maiskahtaen paheksuvasti.
Karpalot ovat paikoitellen niin tummia, että ne huomaa vasta kun on aivan kohdalla. Halla on jo ehtinyt hiukan puraista osaa marjoista, ja kuori on pehmennyt.
Kypsimmät marjat löytyvät auringonpuoleisilta mättäiltä, joiden kasvillisuus on kevyesti ruskan värittämää. Osa marjoista kasvaa syvällä sammalen sisällä, ja ne on kaivettava esiin paljain sormin. Suon tuoksu viipyilee sormissa vielä suihkun jälkeenkin.
Märimmissä kohdissa, rahkasammalta vasten, lepäävät peukalonpäänkokoiset isokarpalot (vaccinium oxycoccos). Pikkukarpaloita (vaccinium microcarpum) löytyy suon laitamilta ja sen kuivemmista kohdista. Paikoitellen kasvaa soikeita tai kyynelenmallisia marjoja.
Hämärä laskeutuu vaivihkaa. Tummia marjoja ei enää tahdo erottaa. On aika lähteä kotiin, pois suon taikapiiristä. Suon reunalla tekee mieli kiittää.
 |
Lähde:
Luontoportti: http://lehti.luontoportti.fi/fi/lajiesittely/karpalo
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti