lauantai 28. joulukuuta 2019

Mustikankukkia talven keskellä


Ennen joulua maljakkoon asetellut mustikanvarvut alkoivat viikon kuluessa paisuttaa silmujaan. Tuore vehreys muuttui näkyvämmäksi. Kellomaiset, herkät kukkaset avautuivat pian. Nyt voisi kuvitella, että jonkin ajan kuluttua olisi satoa tiedossa, jos vain pölyttäjät löytäisivät paikalle!





Pienessä kimpussa on mustikanvarpujen lisäksi puolukanvarpuja ja hiukan liekoa. Puolukanvarvutkin ovat alkaneet kasvattaa vaatimattomia kukintoja.






Varvut on aseteltu Kupittaan Saven arkaaisen oloiseen maljakkoon, joka korostaa vaatimattomiakin kasveja kauniisti. Maljakon lasitus on eloisan epätasainen, ja savipinta on viimeistelty huolettomasti.





Valkoisten kukintojen lisäksi on alkanut ilmaantua heleänvihreitä lehtiä. Mustikanvarvut ovat sellaisenaankin kauniita, mutta tällainen kasvun ihme kaamoksen keskellä ilahduttaa.





Metsän antimet on kerätty vanhan pihapiirin kotimetsästä pimeänä, vesisateisena iltapäivänä. Päivä ei tuntunut ollenkaan valkenevan, mutta otsalampun valossa pärjäsi. Tällä kertaa ei sentään tarvinnut etsiä varpuja lumen alta käsikopelolla.






Metsäretken varsinainen tarkoitus oli löytää aineksia seppeleisiin. Nämä varvut jäivät siitä urakasta yli.






Saatan istua pari tuntia ihan paikallani ja tuijotella kukintoja lähietäisyydeltä. Nenäni tavoittaa  vienon, metsäisen tuoksun.






Kukintoja taitaa puhjeta vielä lisääkin!







perjantai 11. lokakuuta 2019

Salaisessa paikassa


Lähemmäs salaista paikkaa ihminen ei taida elämässään päästä kuin karpalosuolla. Soiden sijainnit kulkevat perimätietona perheissä, suvuissa ja ystävien kesken. Soilla on syytä puhua kuiskaten ja pukeutua siten, että ei erotu mättäästä tai kelopuusta. Joskus taitaa käydä niin, että suotiedon haltija vie aarrettaan varjellessaan tietonsa mukanaan hautaan.






Suolla aistit avautuvat. Tuoksu on tiivis ja sulkeutunut, vähän multava. Suoheinä on jo haalistunut vaaleaksi. Sammalmättäät ovat vihreän ja punertavan kirjavia. Maisema on hiljainen. Suo erottuu ympäröivästä metsästä vaaleana, tyynenä, ikiaikaisena. Tulee lohdullinen olo.






Liikkuminen vaatii keskittymistä. Saappaat uppoavat vaivihkaa syvemmälle. Kun yritän ottaa askeleen, en pääsekään liikkeelle. Kovalla ponnistuksella saan jalkani irti, mutta suo luovuttaa sen vastahakoisesti, maiskahtaen paheksuvasti.






Karpalot ovat paikoitellen niin tummia, että ne huomaa vasta kun on aivan kohdalla. Halla on jo ehtinyt hiukan puraista osaa marjoista, ja kuori on pehmennyt.









Kypsimmät marjat löytyvät auringonpuoleisilta mättäiltä, joiden kasvillisuus on kevyesti ruskan värittämää. Osa marjoista kasvaa syvällä sammalen sisällä, ja ne on kaivettava esiin paljain sormin. Suon tuoksu viipyilee sormissa vielä suihkun jälkeenkin.






Märimmissä kohdissa, rahkasammalta vasten, lepäävät peukalonpäänkokoiset isokarpalot (vaccinium oxycoccos). Pikkukarpaloita (vaccinium microcarpum) löytyy suon laitamilta ja sen kuivemmista kohdista. Paikoitellen kasvaa soikeita tai kyynelenmallisia marjoja.











Hämärä laskeutuu vaivihkaa. Tummia marjoja ei enää tahdo erottaa. On aika lähteä kotiin, pois suon taikapiiristä. Suon reunalla tekee mieli kiittää.









Lähde:
Luontoportti: http://lehti.luontoportti.fi/fi/lajiesittely/karpalo

sunnuntai 6. lokakuuta 2019

Juurilla Taivassalossa


Isänpuoleinen isoäitini Lempi sai myötäjäisinä kotitalostaan lehmän, joka talutettiin Taivassalon Onnikmaalta uuteen kotinavettaansa Paraisten Lielahteen. Kilometrejä kertyi 75. Matka kesti useamman päivän, ja yösijaa etsittiin matkan varrelta maalaistaloista.




Muntin silta sijaitsee Turku-Taivassalo-tien varrella. Holvisilta on vapaasti ladottua kiveä, ja säilynyt lähes alkuperäisessä asussaan.


Elettiin 1920- ja -30-luvun vaihdetta, joka oli Suomessa pula-aikaa. Nuoripari oli onnistunut ostamaan ns. vasaran alta oman pienen maatilan Paraisilta. Tosin kovin nuoria isovanhempani eivät omaa perhettä perustaessaan olleet. Isoäitini Lempin syntymävuosi oli 1900, ja isoisäni Ahti oli syntynyt 1903. Kumpikin oli tahollaan käynyt kouluja, Lempi talouskoulun ja Ahti maamieskoulun. Sen jälkeen oli aika tehdä työtä ja säästää omaa elämää varten. Aikoinaan isovanhempani sitten kohtasivat toisensa ison talon palkollisina, ja päättivät perustaa perheen ja yhdistää varsinais-suomalaisen ja savolaisen verenperintönsä.


Isoäitini Lempi (istuu tuolilla) ja hänen opiskelutovereitaan Turun uudesta talouskoulusta. Valokuva vuodelta 1928.



Myös äidinpuoleinen isoäitini Aino Kyllikki eli Taivassalossa ison osan nuoruudestaan. Kyllikki oli tunnettu vikkelyydestään, ja hän pärjäsi hyvin vaikkapa peritaivassalolaisessa silakanperkuutyössä, jota tehtiin mereen laskevalla silokalliolla. Voin kuvitella, että työtä elävöitti pieni nuorten välinen kilpailu.

Olisivatko isoäitini voineet joskus kohdata toisensa? Kyllikki oli syntynyt vuonna 1909, eli hän oli lähes 10 vuotta Lempiä nuorempi. Kyllikillä ei ollut mahdollisuutta koulunkäyntiin, vaan hän joutui totiseen työhön jo varhain. Lempi taas oli melko ison talon tytär, jolla oli paremmat aineelliset lähtökohdat. Ehkä he olisivat voineet ainakin istua samaan aikaan Taivassalon keskiaikaisessa harmaakivikirkossa saarnaa kuuntelemassa 1920-luvulla?



Muntin silta on valmistunut vuonna 1850 yhdistämään Koiviston kylän Taivassalon kirkkosaareen. Paikalla oli ennestään jo puinen silta.


Taivassalo on vanhaa seutua. Kiharaisten kyläteiden varsilla on toinen toistaan komeampia vanhoja maalaistaloja. Ilahduttavan monet näyttävät säilyneen vanhassa asussaan. Jonkun talon tuuliviirissä näin vuosiluvun, joka kertoi tilan olevan 1600-luvulta. Isoäitini Lempinkin kotitilan löytää kirkonkirjoista jo 1600-luvun puolelta. Kotitalo on vielä pystyssä, nykyisin tosin ilmeisesti vain kesäasuttuna. Minun sukuni ehti asuttaa taloa kolmen sukupolven ajan.



Uskon, että nämä maisemat olivat tuttuja molemmille isoäideilleni.



Taivassalon elinkeinoja ovat olleet kalastus, maanviljelys ja kivenlouhinta. Näitä harjoitetaan edelleen, ja ne leimaavat maisemaa. Taivassalo on myös monelle kesämökkikunta. Historiallisesti tärkeä elinkeino oli talonpoikaispurjehdus, jonka kulta-aika Taivassalossa oli 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa. Kylien tai talojen varustamilla laivoilla tehtiin kauppaa rannikolla ja Tukholmassa asti. Menomatkalla rahtina oli ehkä silakkaa ja maataloustuotteita, paluumatkalla ehkä mausteita, kankaita ja metallituotteita. Ehkä isoäitini Kyllikkikin perkasi silakoita jonkun talonpoikaispurjelaivan lastiksi.



Muntin silta on vehreä ja luonnollisesti sammaloitunut. Lähistöllä kasvaa komeita tammia.

 
Maisemia katsellessani mietin isovanhempiani Lempiä ja Ahtia. Näkikö Lempi Paraisten maisemissa jotakin samaa kuin Taivassalossa? Entä tuntuivatko Paraisten polveilevat saaristomaisemat Ahtin mielestä kotoisilta? Toivatko ne mieleen Saimaan sisäsaariston ja hänen lapsuudenmaisemansa?

Saaristoluonto ja merenläheisyys viehättävät Taivassalossa. Minusta leimallista ja erikoista Taivassalon luonnossa ovat laakeat kalliot ja niitä peittävät jäkälämatot. Komeita tammia on paljon. Talonpoikaispurjehduksen tarpeisiin on saatu suoria ja vahvoja mastopuita omasta takaa.



Muntin silta on Museoviraston listalla valtakunnallisesti merkittävistä rakennetuista kulttuuriympäristöistä.


Kivenlouhinta on jo vuosikymmeniä ollut Taivassalossa tärkeä elinkeino. Maailmankuulu "Balmoral Red" on peräisin Taivassalosta. Kotimaassa tätä hienoa punaista graniittia kutsutaan "Taivassalon punaiseksi". Kiveä on käytetty Manhattanin pilvenpiirtäjissä ja vaikkapa Kampin Graniittitalossa.



Helsinginrannassa pääsimme katsomaan hylättyä kivilouhosta lähemmin.


Maalaisteitä ajellessamme minua hieman järkyttivät kivenlouhinnan seurauksena syntyneet valtavat jätekivivuoret, jotka kohosivat monin paikoin selvästi puunlatvojen yläpuolelle. Myös ajatus maiseman peruuttamattomasta muuttumisesta kallioiden louhimisen seurauksena on pysäyttävä.



Luonto on alkanut hienovaraisesti pehmentää louhinnan jälkiä.



Louhoksen seinämä sukeltaa tummanpuhuvaan vesialtaaseen, jonka voi kuvitella pohjattomaksi.



Jätekiveä.



Taivassalo on hyvä lähiretkikohde Turun seudulla asuvalle. Matkaa Turun keskustasta on noin 50 kilometriä. Jos haluaa, voi jatkaa matkaa vielä Kustaviin, joka sekin on mielenkiintoinen ja kaunis paikkakunta. Omalla reissullamme ihailimme ruskaa ja saaristolaista maalaismaisemaa. Pysähdyimme Muntin historiallisella kivisillalla, joka inspiroi valokuvaamiseen. Kyynelten kalliolla herkistyimme kuvittelemaan nuorten rakastavaisten onnetonta kohtaloa. Tärkeintä oli kuitenkin päästä katsomaan suvun asuinsijoja. Ja eväitä pääsimme syömään merimaisemaa katsellen!



Helsinginrannassa oli hyvä syödä retkieväitä. Etualalla on iso lohkare hiottua punaista graniittia, ehkä alun perin hautakiveksi tarkoitettua, joka on lohjennut käsittelyssä ja päätynyt satamavallimateriaaliksi.


Lähteet:

Taivassalon kunta: https://www.taivassalo.fi/
Maaseudun tulevaisuus -verkkolehti: https://www.maaseuduntulevaisuus.fi/kantri/jos-k%C3%A4velee-manhattanilla-t%C3%B6rm%C3%A4%C3%A4-jatkuvasti-kyseiseen-kiveen-t%C3%A4%C3%A4lt%C3%A4-tulee-taivassalon-punainen-graniittien-klassikko-1.190221
Palin Granit Oy: https://www.palingranit.com/fi/quarries/balmoral-red-5/
Taivassalo rippikirja 1892-1901 (SSHY digitaaliset arkistot jäsenille)

sunnuntai 15. syyskuuta 2019

Sateisen sunnuntain päivällisen kruunaa tyrnikiisseli

Minusta tyrni on marjojen marja. Siitä tehty kiisseli on juhlajälkiruokaa. Tänään, sateisena sunnuntaina, se oli juuri sopivan aurinkoinen ja piristävä jälkiruoka. Pääruokana oli tuhtia lasagnea, joka maistui koleana päivänä.




Käytin pakastettuja tyrnejä, jotka sain ystävältäni. Marjat olivat tämän vuoden satoa, ystäväni kotipihalta peräisin. Tyrnikiisselistä tuli väriltään, rakenteeltaan ja maultaan täydellistä!


Kermavaahto sopii hyvin kaikkiin marjakiisseleihin.

Kermavaahto korostaa lempeän aromikasta makua, ja taittaa mahdollista hapokkuutta. Kermavaahdon vatkaamisessa saa olla tarkkana. Käytän laktoositonta kermaa, ja se käyttäytyy eri tavalla kuin peruskerma. Lapsuudenkodissani kermavaahdon vatkaaminen oli aina haastava luottamustehtävä. Pahinta oli, jos vaahto pääsi kovettumaan liikaa ja kutistumaan kovaksi ja voimaiseksi. Eikä vaahto vetistäkään saanut olla. Täydellinen rakenne on pehmeä mutta muotoutuva. Myös sokerin määrä oli tarkkaan mitattava, sillä ylimakea vaahto oli pilalla. Tänään onnistuin aika hyvin.


Pienestäkin marjamäärästä syntyy värikylläinen kiisseli.


Puoleen litraan nestettä käytin ehkä reilun puoli desiä marjoja. Silti mausta ja väristä tuli yltäkylläiset. Sokeria hapan marja kyllä vaatii jonkin verran seurakseen. Keitin tyrnejä vain hetkisen, ja survoin marjat siivilän läpi. Kuoret ja siemenet söin erikseen jugurtin kera.


Pöytäliina on Dora Jungin Valmu (1970-1973). Tarjoilukulhot ovat Helena Tynellin Pomona-sarjaa 1960-luvulta.


Tarjoilin kiisselin Helena Tynellin välimerensinisestä Pomona-kulhosta. Minusta turkoosinsininen väri korostaa hienosti vastaväriään tyrninkeltaista. Myös kermavaahto näyttää kauniilta sinistä vasten.




Kiisselin perusohjeena käytin Kotiruoka-kirjan reseptiä. Voin suositella teosta kaikille ruuanlaitosta pitäville tai sitä opetteleville. Vielä en ole törmännyt ruokaongelmaan, johon ei löytyisi ratkaisua kirjasta. Minun kirjani painos on vuodelta 2008. Äitini puhki kulutetun kirjan painos on 50-luvulta. Isoäidilleni kuulunut kirja on 1920-luvulta. Kirjaa on toki päivitetty vastaamaan nykypäivän tarpeita - pääskysenpesäkeiton ohjetta ei mukana enää ole! Kirjan ensimmäinen painos on ilmestynyt vuonna 1908, ja minun painokseni on numerojärjestyksessä 75.






lauantai 31. elokuuta 2019

Sisiliskoja ja muuta elämää Vanhassa pihapiirissä

Sisiliskot alkavat pikku hiljaa etsiytyä talvehtimispaikkoihinsa. Tänään lämmin ja aurinkoinen sää kuitenkin vielä houkutteli näitä vaihtolämpöisiä otuksia paistattelemaan päivää vanhassa pihapiirissä.


Koivunsiemen kuvan ylälaidassa antaa mittaluokkaa tämän yksilön koosta. Väri on hienostuneen vaaleanruskea.


Sisiliskoyhdyskunta on pikku hiljaa kasvanut, kun kissat eivät ole päässeet niitä häiritsemään. Vanhassa pihapiirissä on liskoille sopivia lämpimiä kivijalkoja, koloja ja elämää nähnyttä puutavaraa. Erityisen hyvin ne viihtyvät puutarhapöydän ja -keinun alle rakennetun terassiritilän alla. Sieltä ne livahtavat auringon lämmittämälle laudalle, kun arvioivat sen olevan turvallista.



Lyhdyt syttyvät muinaistulien yönä. Iltapäivällä terassilla on vielä aurinkoisia kohtia, joihin lisko hakeutuu. Aika mukava taiteellinen vaikutelma!


Sisiliskot ovat arkoja otuksia, mutta tottuvat kyllä ihmisiin, jos niitä ei turhaan hätyyttele. Äkkinäisistä liikkeistä ne eivät pidä. Jos paha vaara uhkaa, sisilisko saattaa pudottaa häntänsä hämätäkseen vihollistaan. Tämä saattaa pelastaa liskon hengen, mutta samalla heikentää sen elinmahdollisuuksia. Lisko kerää vararavintoa häntäänsä, ja talvea vasten hännän menetys voi olla kohtalokasta. Uuden hännän kasvattaminen vie myös paljon energiaa. Sisilisko on Suomessa rauhoitettu.


Vaaran uhatessa on helppo pujahtaa laudan alle tai varvikkoon.


Tänään esiintyvien liskojen väritys vaihteli vaaleanruskeasta lähes mustaan. Yksi liskoista oli oliivinvihreään vivahtava. Pienemmät liskot olivat usein ainakin osittain ruosteenruskeita.



Lautojen välistä kurkistaa muutakin kuin liskoja; luonto pyrkii valtaan.


Sisiliskot voivat elää jopa kymmenvuotiaiksi. Ne saavuttavat sukukypsyyden vasta neljäntenä kesänään. Poikasia saattaa syntyä 3-10 kerralla. Naaras hautoo munia sisällään. Lähes heti muninnan jälkeen poikaset kuoriutuvat ohuista kalvoista ja pärjäävät itse.



Tällä liskonpoikasella on kaunis ruosteenruskea väritys.


Sisilisko on vähän salaperäinen. Kansanperinteessä sisiliskoon on liitetty monenlaisia uskomuksia. Sitä ei ole saanut tappaa, koska sen on sanottu olevan pääpuolestaan ihmisen ja häntäpuolestaan käärmeen sukua. Murteissa sillä on ollut lukuisia nimityksiä: sikaliiska, sikaliisko, sikaliska, sikalisko, sikolisko, sisalisko, sisarlieska, sisarliisa, sisarlisko, sisarniska, sisilieska, sisiliesko, sisiliisko, sisiliusko, sisiniska, sisolieska, sisolisko, sisälisko, sysilieska.



Liskon suomupintainen nahka on eloisa ja koristeellinen.



Lisko tarkkaili niska kenossa minua ja kameraa.



Tämä lisko näyttää pikkuisen pullealta keskivartalostaan.

 
Myös sammakot viihtyvät vanhassa pihapiirissä. Juuri nyt iltaisin vilisee pikkuruisia sammakonpoikasia. Askeliaan on varottava, ettei tule vahingossa talloneeksi niitä.




Pikkuruinen rupisammakon poikanen on soma.
 


Maksaruohot kasvavat komeina, mutta peuraverkkoa ei pidä unohtaa laittaa yöksi.



Elokuisen viljapellon katselemisesta tulee vähän haikea olo. Kohta on syksy.


Hyvää Suomen luonnon päivää!



Lähteet:
Sammakkolampi.fi: http://www.sammakkolampi.fi/lajit/sisilisko.html
Suomen luonto: https://suomenluonto.fi/uutiset/oppivatko-sisiliskot/
Kielikello: https://www.kielikello.fi/-/sisilisko
Wikipedia: https://fi.wikipedia.org/wiki/Sisilisko


perjantai 30. elokuuta 2019

Kesäiltana Vanhalla Malmilla

Paraisten Vanha Malmi on löytämistään odottava helmi sille, joka pitää viipyilevästä tunnelmasta ja lehtevään maisemaan sirotelluista vanhoista rakennuksista. Turistit eivät vielä kansoita kapeita kujia.  Mutta epäilemättä tähän on tulossa muutos, kun kotimaan matkailijat etsivät uusia elämyksiä.




Vanha Malmi (Gamla Malmen) on Paraisten historiallinen keskusta, jonka Museovirasto on määritellyt valtakunnallisesti merkittäväksi rakennetuksi kulttuuriympäristöksi. Alueella on asunut käsityöläisiä ja merimiehiä. Se on hyvin säilynyt puutaloalue, jonka useimmat talot ovat 1800-luvulta, osa jopa 1700-luvun lopulta.





Vanhaa Malmia voi lähestyä monesta suunnasta. Suoraan vanhan alueen ytimeen pääsee esimerkiksi ylittämällä Kirkkosalmen viehättävää kävelysiltaa pitkin. Paraislaisten suissa Kirkkosalmi on kotoisasti Suntti (Sunden). Tämä kaupunkia halkova ruopattu kanaali on valmistunut vuonna 1934. Se on kätevä kulkuväylä sekä huvikseen että asioidakseen veneileville.


Suntti (Kirkkosalmi) halkoo Paraisten keskustan. Illan viimeinen valo on kerääntynyt kirkonpuoleiselle rannalle.

Ilta oli jo sen verran pitkällä, että varjot syvenivät ja toivat omanlaisensa tunnelman kujanteille. Hiljaistakin oli, koska autoilla on vain rajattu pääsy alueelle. Talojen pitkät ja kujia reunustavat julkisivut muodostavat suojaisia pihapiirejä, joista kuului kotoisten puuhien ääniä; joku perhe aterioi ulkosalla, joku taas ulkoilutti koiraa.


Tätini kertoo, että tässä talossa on aikoinaan ollut suutarinverstas.

Isotätini asui aikoinaan pitkään alueella, isomman talon pihapiirissä sijaitsevassa pienessä piharakennuksessa. Iitu-täti (Ida) kuoli 1990-luvun lopussa lähes 95-vuotiaana. Hän oli lähes loppuun asti itsenäinen, ja liikkui paljon polkupyörällä. Muistan, kuinka kyläilimme hänen pienessä kodissaan, joka oli tyystin vailla mukavuuksia.

Iitu-täti ei koskaan mennyt naimisiin, vaikka kosijoitakin ilmeisesti oli. Hän sai elantonsa sekalaisista maataloustöistä, ja hevosista hän piti erityisesti. Kun syrjäkylällä sijainnut kotitalo piti äidin kuoleman jälkeen myydä, muutti Iitu Malmille.


Iitu-täti asui aikoinaan tässä pikkuruisessa talossa.

Maasto on vaihteleva, ja osa taloista on rakennettu rinteeseen. Vanhat lehtipuut kehystävät kauniisti historiallisia rakennuksia. Täällä lounaisrannikolla hyvin viihtyvä saarni on niistä
minun suosikkini.




Nykyäänkin alueelle hakeutuu asumaan käsityöläisiä ja luovien alojen edustajia. Myös lapsiperheet arvostavat turvallista ja historiaa huokuvaa asuinympäristöä.





Vanha Malmi on aivan kirkonmäen tuntumassa. Paraisten keskiaikainen kivikirkko hienoine holveineen ja kattomaalauksineen on tutustumisen arvoinen. Ympäröivällä kauniilla hautausmaalla kannattaa myös kierrellä. Paraisten kirkon alkuperäistä saarnastuolia voi ihastella Kansallismuseossa, mutta onneksi kirkossa on siitä kopio.





Parainen on kaksikielinen, mutta enemmistö puhuu ruotsia. Paraistenruotsia kannattaa jäädä hetkeksi kuuntelemaan, jos saa tilaisuuden. Siinä on oma nuottinsa ja oma sanastonsa, ja se kuulostaa vähän muinaiskieleltä.

Tässä 1900-luvun alusta pieni näyte, jonka tätini on saanut perimätietona:
"He dånar i fåjsån, he kåmbär dassabådd." ("Det dånar i farstun, det kommer dansbud.")
Suomennettuna: "Eteisessä paukkuu, tulee tanssiviesti."
Vanhaan aikaan nimittäin ilmoitettiin lato- ym. tansseista kulkemalla talosta taloon ja kolistelemalla kepillä nurkkia. Tämän on kertonut tädilleni Seivis-Olga, joka toimi opettajana Kirjalan koulussa, ja joka oli syntynyt vuonna 1905.

Ja tämä tätini ja monen muun paraislaisen suusta: "Tå man inga veit." Vapaasti suomennettuna: "Ei voi tietää."



Tässä talossa sijaitsi aikoinaan osuuskauppa.

Vanhan Malmin joulumarkkinat ovat tunnelmallinen joulunajan tapahtuma. Tänä vuonna joulumarkkinat järjestetään lauantaina 14.12. klo 12-16.


Tässä talossa oli lapsuudessani kirjasto. Sain sieltä ensimmäisen kirjastokorttini, joka oli pahvinen ja muistaakseni vaaleanpunainen.



Puomit kuvan etualalla toimivat ennen "hevosten parkkipaikkana".





Lähteet:
Museovirasto: http://www.rky.fi/read/asp/r_kohde_det.aspx?KOHDE_ID=1798
Paraisten kaupunki: https://www.parainen.fi/web/kommunerna/pargas/sevardheter/fi_FI/sevardheter/
Vanhan Malmin asukasyhdistys: https://www.gamlamalmen.com/?page_id=10