Rehvakasta rairuohoa mikropuutarhassa

Toukokuussa varistin vanhan rairuohopussin sisällön parvekeruukkuun, edellisvuotiseen multaan. Pian jo iti. Tänään näyttää muhkean vehreältä ja ehkä vähän trendikkäältäkin.

Olen joutunut vähän harventamaan ruohoa, kun se näyttää kaipaavaan lisää elintilaa.

Aikaisin aamulla ja myöhään illalla ruohotupsut ovat todella pystyvartisia ja terhakkaita. Auringonpaahteessa ne hetkeksi nuutuvat matalammiksi.

Ruohon lisäksi ruukussa kasvaa ruohosipulia, sitruunamelissaa sekä jokin mysteerikasvi. Ensin ajattelin, että ruukussa viime kesänä kasvanut kirsikkapuu olisi tuottanut juuriverson. Mutta ei tämä ihan kirsikaltakaan vaikuta. Taisin keväällä hetken mielijohteesta työntää multaan juuri syömäni avokadon siemenen. Voisiko kasvi olla avokado? Sen pitäisi kyllä olla vähän oikullinen kasvatettava. 

Harjoittelen edelleen tätä mikropuutarhurin hommaa. Nyt tiedän jo monia kasveja, joita paahteisella parvekkeella ei kannata kasvattaa. Valitettavasti joukkoon kuuluvat ilmeisesti lähes kaikki marjoen satoa tuottavat kasvit. Paahteisuus tuntuu houkuttelevan tuholaisia, ja kastelun aikataulutus ja mitoitus on haastavaa.

Pelargonit viihtyvät paahteessa hyvin. Joskus olen saanut ihailla kukkaloistoa jouluun asti. Tänä kesänä olen istuttanut eri värejä yhteen. Rento lopputulos on minusta hauska.

Pelargonit ovat moni-ilmeisiä, ja harvoin kelpaavat tuholaisille. Parina kesänä tosin olen ihmetellyt hupenevia lehtiä, kunnes olen löytänyt kukkavartta kiipeävän pullean kirkkaanvihreän toukan, jolle lehdet selvästi olivat suurta herkkua.

Mehikasvit viihtyvät myös. Nämä yksilöt ovat talvehtineet hyvin aivan vaatimattomissa oloissa ja ilman kasteluakin.

Matalassa ruukussa on ohut kerros hiekkaista multaa. Pienet kivet säilyttävät kosteutta ja tukevat hentoisia juuria.

Saatanpa puolihuolimattomasti kylvää rairuohoa ensi keväänäkin. Sen verran pitkäksi ruohotupsut kasvavat, että amppelissa kasvattaminen voisi olla hyvä vaihtoehto.

Oho, parsaako tuossa kasvaa!

Kävin vanhempieni kanssa pari viikkoa sitten retkellä Finbyn klintillä Paraisilla. Klintti on kallioinen mäki, jolta aukeavat komeat näkymät Paraisten yli merelle asti. Polku ylös tarjoaa jopa vähän kuntoiluhaastetta. Kallioluonto on kaunista. Puolivälissä nousua piti oikein pysähtyä hieraisemaan silmiä. Vaatimattomassa kallionkolossa nimittäin kasvoi parsaa!

Näin pontevaa parsaa kasvoi 23.5.2020. Joku kulkija on jo korjannut hiukan satoa.

Parsat kasvoivat vanamaisesti kalliokasvien, sammalen ja ruohon tiiviisti täyttämässä kalliopainanteessa. Ujutin käteni kasvuston reunan alle ja tunnustelin juurakkoa. Se oli tiukasti kiinni kallion halkeamissa. Paikalla näkyi myös kuivuneita talventörröttäjiä, joten mikään uusi tulokas tämä kasvusto ei ole.

5.6.2020 parsat olivat jo kasvattaneet pitkät varret ja oksat olivat haarautuneet.

Näky oli niin hämmentävä, että en ymmärtänyt ensimmäisellä visiitillä edes ottaa kuin pari kuvaa. Tänään palasin paikalle katsomaan miten kasvu on edistynyt. Napsautin myös muutaman nuoren parsan mukaani. Hukkaanhan se herkku muuten olisi mennyt.

 

Ovatkohan parsat viljelyjäänteitä? Vai onko lintu kuljettanut siemenet kalliolle?

Luontoportin tietojen mukaan parsaa voi kasvaa eteläisessä Suomessa pihoilla, tienvarsilla, sorakuopilla tai joutomailla viljelykarkulaisena tai -jäänteenä. Myös linnut kuljettavat siemeniä. Tämä kallioinen kasvupaikka tuntuu kyllä parsalle vähän epätodennäköiseltä. Lämpöä ja suojaa kallionkolo toki tarjoaa, ja valumavesiäkin.



 

Olen viimeksi käynyt klintillä lapsena. Isovanhempani asuivat lähes klintin juurella Pappan omin käsin rakentamassa pienessä omakotitalossa. Klintin seutu on myös äitini lapsuusmaisemaa. Sen juurella hän muistelee tehneensä äidilleen varpuvispilöitä.

Kalliorinteellä on ollut pieni talo, jossa on asuttu vielä 1950-luvulla. Vesi kannettiin mäen juurella sijainneesta luonnonkaivosta.

Klintin juurella on vanha talonraunio. Talossa on asuttu vielä 1950-luvulla. Se on ollut vailla mukavuuksia, mutta äiti muistelee, että talon liepeillä kalliohyllyillä olisi ollut kasvimaan tapaisia. Äiti nimittäin kävi leikkimässä talon lasten kanssa. Voisiko tämä parsaesiintymä olla jäänne tuolta ajalta? Vaikka parsa ravinteikas onkin, tuntuisi kyllä vähän omituiselta, että tavalliset ihmiset varta vasten viljelisivät parsaa kallioisella kasvimaallaan.

Kukinnot ovat jo aavistuksen avautuneet - eilen tai edellispäivänä nämä parsat olisivat olleet parhaimmillaan.

Isoisäni viljeli aikoinaan 1950-luvulla parsaa puutarhassaan ja kävi myymässä sitä Turun torilla hienostorouville. Mutta en ole kuullut, että parsaa olisi koskaan itse syöty. Nykyään suositaan vihreää tankoparsaa, mutta isoisäni kasvatti valkoista parsaa, joka on siis saman kasvin maanalainen osa, johon ei ole kehittynyt lehtivihreää.

Lapsuudenkotini nurmikonreunassa kasvoi muistona isoisän viljelyistä vielä vuosikymmenten ajan yksinäinen parsanvarsi, josta leikkasimme herkkiä oksia kukkakimppuja koristamaan.

Kallionkoloihin kertynyt maa-aines tarjoaa kasvupaikan yllättävän monenlaisille kasveille.

Mäkitervakon kukinta on alkanut.

Kasvillisuus on näin alkukesästä vielä hehkeää. Kallionkoloissa kasvaa mäkitervakkoa, kurjenpolvea, kallioimarretta, kallio-orvokkia ja lemmikkiä. Alemmilla kalliohyllyillä on reheviä pikkuniittyjä.

Finbyn klintin laella sijaitsee sodanaikainen ilmavalvontatorni. Tornia pommitettiin usein, ja vielä minun lapsuudessani klintin juurella sijainneella kentällä oli näkyvissä pommikuoppia. Nykyään tornissa on ilmeisesti radioamatööritoimintaa.

Kallioportaat johdattavat laelle.

Huipulla tuulee melko lailla, mutta maisema on huikea. Kalliopainanteet tarjoavat tuulensuojaa ja eväitä saa syödä rauhassa auringosta nauttien.

Parainen on meren ympäröimä.

Ihmettelen kyllä miten meidät lapset on päästetty klintille, muistaakseni vieläpä itseksemme. Kalliot nimittäin ovat jyrkkiä, ja sateella varmasti myös liukkaita.

Kotona laitoin heti parsat pannulle voin ja valkosipulin kera. Lopuksi lisäsin hiukan sitruunaa. En ole aikaisemmin syönytkään näin tuoretta.

Parsa sopi hyvin lisukkeeksi vähän tylsään lämmitettävään lounasannokseeni. Toivottavasti en vienyt kenenkään satoa!

Savua ja meripihkaa

Pelastusarmeijan kirppari oli jo avannut ovensa koronakevään taittuessa kesäksi. Se on hauskaa se, sillä olen potenut vakavaa kaipuuta ja vajetta. Mikä siinäkin on, että tavallisesta kaupasta tehty löytö ei tunnu oikein miltään, vaikka tavara olisi edullinen ja juuri sopiva. Mutta kun löytää kirppiksen perähuoneesta pölyn keskeltä jotakin kiinnostavaa, on tunne aivan toinen.

Pitsireunainen puristelasilautanen on kuin meripihkaa. Lasimassa säilöö pieniä kuplia ja muuta kiinnostavaa.

 

Yritän hyvin löytöjen toivossa vältellä vitriinejä, joihin yleensä on aseteltu trendikkäimmät ja samalla hintavimmat tavarat. Tänään en kuitenkaan pystynyt vastustamaan vitriinin vanhoja suomalaisia lasiasetteja, joissa on erikoinen kellanruskea sävy. Pinottuina lautaset näyttivät oikeastaan vain ruskeilta, mutta yksitellen valoon nostettuina ne hehkuivat kuin meripihka. 

Vaaleaa taustaa vasten värit voimistuvat.

Lautasia on 5 kappaletta. Kuudes on varmaankin aikoinaan hajonnut. Yhteishinta oli 20 euroa, mutta kanta-asiakkaan alennuksella hinnaksi tuli 17 euroa. Kappalehinnaksi jäi siis 3,40. Ei mikään halpa löytö, mutta varmasti tällaisista lautasista voi joutua maksamaan enemmänkin.

Tumma tausta muuttaa vaikutelmaa aika lailla.

Tämänmallisia lasiasetteja on ilmeisesti ollut useammankin kotimaisen lasinvalmistajan valikoimissa ainakin 1930-luvulla, mutta vielä 1950- ja 1960-luvuillakin. Näiden lautasten väri voisi viitata noihin myöhempiin vuosikymmeniin.

Lautasten viehätys syntyy myös värikkäistä heijastuksista.

Varsinainen löytöni taisi kuitenkin olla savunharmaa lasimaljakko, joka saattaisi mallinsa ja värinsä perusteella olla 1930-luvulta. Maljakossa on hentoa uurrekuviota. Jalkaosa on paksu ja raskas. Maljakon pinta oli likainen, rasvainen ja täynnä sormenjälkiä. Väristä ei oikein saanut selvää. Hinnaksi oli merkitty 3 euroa. Se on minusta hyvälle maljakolle kohtuuhinta.

Kotona tiskatessa paljastui vieno kaunotar. En osaa sanoa onko maljakko kotimaista alkuperää vai ehkä ruotsalainen. Tuskinpa se varsinaisesti mikään design-maljakko on, mutta minusta viehättävä, ja malli korostaa kukkia hienosti. Ja sehän on lopulta maljakon perustehtävä.

Tässä kuvassa maljakon eleetön muoto tulee hyvin esille.

Minusta vanha maljakko sopii hyvin moderniin sisustukseen. Poimin pientareelta vähän kalliokieloja juuri tämä maljakko mielessäni. Hyvältä näyttää!

Troppeja värikaipuuseen

Pitkän ja pimeän syksyn ja talven jälkeen poden värikaipuuta. Siihen onneksi löytyy pöytäliina- ja maljakkovarastoa penkomalla heti apua.

Jo pari narsissia riittää tuomaan iloa ja valoa.

Olen saanut ison, värikkään kankaan 90-luvun alkupuolella kummitädiltäni. Kankaan on Finlaysonille suunnitellut Seija Ranttila. Olen vasta hiljattain kääntänyt reunat ja ommellut ne käsin, ja niin kankaasta tuli pöytäliina. Liina sopii hyvin kevään juhliin, pääsiäiseen ja vappuun.

Maljakko on Kupittaan saven ja ilmeisesti 50-luvulta. Pidän erityisesti Kupittaan saven yksivärisistä, hiukan rouheista astioista, joissa on kiiltävä lasitus. Niitä eivät keräilijät sen suuremmin himoitse. Olen vuosien varrella ostanut paljon värikkäitä maljakoita ja kulhoja kirppiksiltä pikkurahalla.

Narsissit pysyvät viileänä keväänä hyvinä ulkosalla jopa viikkoja.

Pikkunarsissit ovat vastustamattomia. Tänä vuonna asettelin muoviruukut huolettomasti vanhaan E-tukkukaupan koivuviilulaatikkoon. Pohjalle vain paksu kerros Turun Sanomia, ruukut lehtien päälle, ja parvekeasetelma oli valmis.

Laatikko löytyi aikoinaan 80-luvun lopussa salolaiselta kirppikseltä. Aikaisemmin se on palvellut lähinnä arkistolaatikkona. Ilahduin, kun keksin sille esteettisemän käyttötarkoituksen.

Tämä kimppu on vielä aivan nuppuinen, mutta lehdet ovat hehkeät.

Poimin kevätkaipuuseeni myös valkovuokkoja. Niiden aika alkaa olla täällä Etelä-Suomessa jo käsillä. Yritän yleensä poimia kaikki kukkaset mahdollisimman nuppusina, jotta ne kestäisivät maljakossa pidempään. Sitä paitsi kukkakimppujen kehityksen kaikkia vaiheita on hauska seurata.

Kimppujen takana kaukaisuuteen tuijottaa Sunnuntai, joka on pelastettu kirppismarkkinoilta kotiin kahdella eurolla.

Pieni valkovuokkokimppu kasvoi ja kehittyi niin, että seuraavana päivänä jouduin jo jakamaan kimpun kahteen maljakkoon.

Minulla on kaksi ihastuttavaa lasista maljakkoa, jotka sopivat erityisen hyvin pienille ja hentoisille kevätkukille. Violetin olen saanut kummitädiltäni 80-luvun lopussa, ja vihreän olen ostanut kirppikseltä vähän myöhemmin. Maljakot ovat Riihimäen lasin ja mallin nimi on Hyasintti.

Värikkäät maljakot synnyttävät valon mukaan muuttuvia heijastuksia.

Luonnossa ei vielä ruoho juuri viheriöi, mutta värejä löytyy kyllä. Sinivuokkojen sinisyys aiheuttaa joka vuosi ihmetystä.

Kuinka hienostunut yhdistelmä: vuokkojen sinisyys nutrianruskealla maatuvien lehtien pedillä.

Jos vihreyttä kaipaa, on sammaleella sateisen syksyn ja talven jälkeen erityisen hyvät kasvuolosuhteet. Metsässä on nyt satumaista!

Sammal on kotonaan vanhan juurakon pinnalla.

Vanhan pihapiirin kevät

Hiljaista on. Tuulikin on aivan hiljaa. Jopa linnut ovat juuri nyt vaitonaisia. Leuto ja sateinen syksy, talvi ja alkukevät ovat kasvattaneet heleänvihreitä sammalmattoja, jotka entisestään korostuvat vielä lehdettömiä pensaita vasten. On odottava tunnelma. Aivan kohta tulee kesä.

Varpuluuta on saanut hienon vihertävän pinnan

Pihapiirissä on tapahtunut talven aikana hienovaraisia muutoksia. Pienet asetelmat ovat hiukan muuttaneet muotoaan; kivikeot ovat muokkautuneet ja joutilaat tiilet ovat päässeet mukaan pihataideteosten joukkoon. Varpuluuta on saanut pintaansa hiukan levänvihreää.

Vanhat tiilet ja juurakko muodostavat arkisen asetelman.

Halkopino katoksen alla on ensin pienentynyt, sitten taas kasvanut. Vanhan pihapiirin asukkailla on riittänyt metsänharvennustyötä talven aikana. Ruoka valmistuu pääasiassa puuhellalla, hitaasti hauduttaen. Ulkoilun jälkeen on hyvä käydä halaamassa pönttöuunin lämpöistä kylkeä.

Halkojen asettelusta voi tehdä taidetta.

Kevätkukkijat ovat jo pitkään ilahduttaneet. Ensin tulivat lumikellot ja talventähdet, sitten krookukset ja sinivuokot.

Lumikellot muodostavat laajoja, mattomaisia kasvustoja. Kukat muistuttavat aavemaista hyönteistä.

Sitruunaperhonen lepattaa metsänrajassa. Suruvaippa on istahtanut kukkamaan reunukselle. Nokkosperhoset ovat jääneet verstaan ikkunalaudalle sisäpuolelle pyristelemään, eivätkä osaa omin avuin lentää ulos avoimesta ovesta.

Heleä ja jalan alla pehmeä sammal on vallannut lisää tilaa.

Krookuksenkukkia katsellessa on pakko ajatella valoisia ajatuksia.

Ikivihreät mehitähdet ovat viihtyneet koko talven ulkosalla, katoksen alla. Keltaisten auringonsuojamarkiisien suodattama kevätvalo luo suojaisaa tunnelmaa terassille.  Oviseppeleet ja metsän antimista sommitellut kukka-asetelmat ovat ehtineet vaihtua moneen kertaan.

Mehitähdet ovat viihtyneet ulkosalla koko talven.

Pyykki on kuivunut ulkona talvellakin. Pyykkinaru on mäntyjen alla metsän reunassa, hiukan katseilta suojassa. Puiden luomat varjot ovat tähän aikaan vuodesta syviä. Valo ei vielä siilaudu lehvästön läpi.

Pyykkinarun kupeessa sijaitsevalla penkillä voi levähtää hetken.

Metsänreunassa sijaitseva kaivo on peitetty ja kivellä koristeltu.

Pihassa on paljon korkeuseroja. Talo jää kahden metsäisen harjun väliin. Metsän vehreys käy vuoropuhelua vielä harmaan peltomaiseman kanssa. 

Portaita myöten pääsee kätevästi yläpihalle.

Mustikankukkia talven keskellä

Ennen joulua maljakkoon asetellut mustikanvarvut alkoivat viikon kuluessa paisuttaa silmujaan. Tuore vehreys muuttui näkyvämmäksi. Kellomaiset, herkät kukkaset avautuivat pian. Nyt voisi kuvitella, että jonkin ajan kuluttua olisi satoa tiedossa, jos vain pölyttäjät löytäisivät paikalle!

Pienessä kimpussa on mustikanvarpujen lisäksi puolukanvarpuja ja hiukan liekoa. Puolukanvarvutkin ovat alkaneet kasvattaa vaatimattomia kukintoja.

Varvut on aseteltu Kupittaan Saven arkaaisen oloiseen maljakkoon, joka korostaa vaatimattomiakin kasveja kauniisti. Maljakon lasitus on eloisan epätasainen, ja savipinta on viimeistelty huolettomasti.

Valkoisten kukintojen lisäksi on alkanut ilmaantua heleänvihreitä lehtiä. Mustikanvarvut ovat sellaisenaankin kauniita, mutta tällainen kasvun ihme kaamoksen keskellä ilahduttaa.

Metsän antimet on kerätty vanhan pihapiirin kotimetsästä pimeänä, vesisateisena iltapäivänä. Päivä ei tuntunut ollenkaan valkenevan, mutta otsalampun valossa pärjäsi. Tällä kertaa ei sentään tarvinnut etsiä varpuja lumen alta käsikopelolla.

Metsäretken varsinainen tarkoitus oli löytää aineksia seppeleisiin. Nämä varvut jäivät siitä urakasta yli.

Saatan istua pari tuntia ihan paikallani ja tuijotella kukintoja lähietäisyydeltä. Nenäni tavoittaa  vienon, metsäisen tuoksun.

Kukintoja taitaa puhjeta vielä lisääkin!